Matkasto

Miltä tuntuu tulla pakatuksi kimonoon? Matkaston paljon kokenut testiryhmä valottaa japanilaista kerrospukeutumista.

Kimono omaksuttiin Kiinasta Japaniin 700-luvulla. Runsaimmillaan se koostui Heian-kaudella (794–1192 j.a.a.) yli 20 erivärisestä kerroksesta. Hovinaiset kilpailivat siitä, kuka onnistuu sommittelemaan kerrosten värit aistikkaimmalla mahdollisella tavalla.

Nykypäivän kimonossa on vain kolme kerrosta. Kankaan kuviointi, hihojen pituus ja vyön koristelu määräytyvät iän, siviilisäädyn ja tilanteen virallisuuden mukaan. Kimonon kanssa ei käytetä koruja – ainoastaan hiuskoristeet ovat sallittuja.

Kimono on tehty suorakaiteen muotoisista kappaleista. Sille ominaista on, ettei siinä ole lainkaan nappeja tai muita kiinnikkeitä, vaan se muotoillaan naruja ja vöitä apuna käyttäen kantajalleen sopivaksi. 

Nykypäivän japanilaisista vain harvat osaavat itse pukeutua kimonoon. Tärkeissä juhlatilaisuuksissa sekä kimono että ammattimainen pukija yleensä vuokrataan päivää varten.

Kolme kireää kerrosta

Kimonon pukeminen aloitetaan tabi-sukista. Ne on tehty joustamattomasta puuvillakankaasta, joten oikea koko on tärkeä. Isovarvas on erotettu muusta jalasta, jotta sukat sopisivat zoori-varvaskenkiin. Nilkan kohdalla oleva halkio suljetaan hakasilla.

Alusvaatteiden päälle puetaan ohut, puuvillainen hadajuban-aluskerros. Se on valkoinen ja ulottuu hiukan polven alapuolelle. Jo tämä kerros on sidottava tiiviisti etenkin keskivartalon kohdalta, jotta keho muotoutuisi mahdollisimman litteäksi ja tasapaksuksi. Jos muotoja on liikaa, voidaan vyötäröä topata pyyhkeillä.

Seuraavaksi puetaan nagajuban, välikerros. Se voi olla yksi- tai kaksiosainen, silkistä tai nykyään myös polyesteristä valmistettu kimono, jonka hihat ovat saman muotoiset kuin päällimmäiseksi puettavassa kimonossa (esim. furisode – maahan asti ulottuvat hihat, kosode – lanteille ulottuvat hihat).

Välikerros on yleensä valkoinen tai hempeän pastellinsävyinen. Siinä on kaulus (eri), jonka sisään työnnetään irrallinen kovike. Kaulus jättää niskan alaosan (japanilaisittain eroottisen kohdan) näkyville. Sen sijaan etupuolelta kaulukset asetellaan tiiviisti vasen lieve päällimmäiseksi niin, ettei kaulaa juurikaan näy.

Sitten on vuorossa vaativin osuus: varsinaisen kimonon pukeminen. Päällimmäinen kerros on mitoitettu parikymmentä senttiä pidemmäksi kuin kantajansa, jotta se voidaan laskostaa kauniisti vyötäisille. Kimono asetellaan oikean pituiseksi ja sidotaan ohuella nauhalla vyötärölle vasen lieve päällimmäiseksi. Tämän jälkeen sidotaan leveä alusvyö hiukan vyötärölinjan yläpuolelle niin, että pituudesta yli jäänyt kangas roikkuu laskostettuna sen alapuolella.

Kangasta jää yli monesta kohtaa. Se pyritään rypyttämään kainaloiden alle ja kylkien kohdalle siten, että lopulta kimonon hihat peittävät rypyt. Selkä on saatava ehdottoman sileäksi.

Kun kimono näyttää päällisin puolin siistiltä ja kireältä, on aika siirtyä obiin. Virallisuustasosta riippuen 3,5–4,3 metriä pitkä ja noin 30 cm leveä vyö taitetaan pituussuunnassa puoliksi. Kun vyötä on kieritetty tiukasti pari kierrosta, solmitaan se selkäpuolelle pulleaksi solmuksi. Tekniikoita on monia tilanteesta riippuen. 

Solmun pitää muodossaan sen sisälle kiinnitettävä makura-tyyny. Ohut obijime-nauha solmitaan lopuksi obin päälle. Obin sisään vatsapuolelle työnnetään vielä leveä kovike, ita.

Koko paketin päälle saamisessa menee puolesta tunnista tuntiin, ja olo on sen jälkeen hyvin ryhdikäs. Japanilaisessa tatamihuoneessa liikkuminen ja polvillaan istuminen sujuu kimono yllä huomattavasti harmonisemmin kuin länsimaisissa vaatteissa, eikä vilukaan pääse yllättämään.