Oikuttelevaa säätä – North Athabasca -jäätikkö ja Boundary Peak

Toinen vuorikiipeilykurssipäivämme alkoi pahaenteisesti ukkosmyrskyllä. Rakeita ja sadetta tuli aamuviiden aikaan sellaisella voimalla, että vesi alkoi tihkua telttakankaan läpi. Lähdimme kuitenkin sateen hiukan vaimennuttua opiskelemaan lisää oppaamme Jeanin johdolla, tällä kertaa North Athabasca -jäätikölle, joka oli huomattavasti jyrkempi kuin viereinen turistinähtävyys.

Päivä kului opetellessa jääruuvien kiinnittämistä ja ankkurien tekoa. Opettelimme myös erilaisia pelastustapoja railoon tipahtaneen henkilön ylös hinaamiseksi – tosin ihmisen mentävää railoa ei löytynyt, joten harjoittelimme hiukan epärealistisesti tasaisella maalla.

Iltapäivällä kävimme harjoittelemassa jyrkkää jäätikköä pitkin kiipeämistä. Lunta tuiskusi naamaan ja näkyvyys oli välillä olematon. Etenkin kaikista jyrkimpiä kohtia pitkin alaspäin kiipeäminen hakun ja jäärautojen kärkipiiikkejä käyttäen oli raskasta ja vaivalloista. Lopulta olimme väsyneitä ja viluissamme, ja kello oli jo kahdeksan illalla, ennen kuin pääsimme takaisin märkiin telttoihimme.

Alkuperäinen suunnitelma oli, että kurssin päätteeksi kokeilisimme oppimiamme taitoja kiiveten Athabasca-vuoren, mutta sääennuste näytti edelleen sadetta seuraavalle päivälle. Lisäksi meidän vauhdillamme olisi pitänyt vuoren kiipeäminen aloittaa kello kaksi aamuyöllä ja leiri purkaa ennen sitä, joten aikakin kävi vähiin. Päätimme yhteistuumin ja turvallisuusyistä kiivetä viereisen ja matalamman Boundary Peakin.

Kiipeilijöiden leirintäalue oli upealla paikalla metsän katveessa. Karhuja ei onneksi tepastellut vastaan, mutta korpit ja maaoravat ilmoittivat olemassaolostaan. Järkyttävän kokoiset korpit olivat kesyjä ja todella röyhkeitä: kahden päivän aikana menetimme niille neljäsosan raparperipiirakkaa ja yhden keitetyn munan! Kaikki ruuat olivat paketeissa, mutta niiden läpi tunkeutuminen ei ollut suurinokkaiselle korpille mikään ongelma, kun silmä hetkeksi vältti.

Korppi oli kaikessa rauhassa availemassa viereisen seurueen suljettuja basecamp-kassejakin, kunnes kävin hätyyttämässä sen tiehensä. Vasta, kun heitin sitä kohti pienen kiven parin metrin päästä (tietenkään osumatta), se raahusti kyllästyneen näköisenä muutaman metrin päähän – ja kääntyi samantien takaisin jatkamaan touhujaan, kun hätyyttäminen loppui.

Aloitimme Boundary Peakin kiipeämisen inhimilliseen kello 7 aikaan. Ylitettävänä oli yksi jäätikkö, muutoin reitti oli jyrkkää kalliota ja soraa. Huippuharjanne oli tuulinen, ja välillä pilvien lomasta, joiden sisällä vuori seisoi, pilkotti alhaalla näkyviä maisemia. Oli hieno tunne päästä vuoren huipulle, vaikka säätila olikin hiukan epäsuosiollinen! Alas kivutessamme käytimme toista reittiä, joka muodostui irtonaisesta kivikosta ja sorasta. Jean opetti meille tekniikan, jolla tällaista rinnettä pitkin pääsee laskeutumaan todella nopeasti alas liukuen irtosoran mukana.

Olimme kiivenneet vuoren melko nopeasti, joten kurssin päätteeksi jäi vielä aikaa opetella pari asiaa, mitä emme pehmeän lumen puutteen vuoksi voineet opetella jäätiköllä. Kokeilimme tekniikoita, joilla itsensä voi pysäyttää hakun avulla, jos lähtee luisumaan pitkin lumirinnettä alas. Pelastus- tai varmistamistarkoituksiin käytettäviä lumiankkureita opettelimme myös rakentamaan parilla eri metodilla.

Sitten kolmen päivän opiskelut olivatkin paketissa. Ajelimme parisataa kilometriä takaisin Canmoreen hakeaksemme säilöön jätetyt tavarat.

Päivän viimeinen jännitysmomentti koettiin, kun säilytyskaapin lukko ei auennutkaan. Yamnuska Mountain Adventuresin toimisto oli jo tyhjä, eikä kukaan meistä saanut lukkoa auki ohjeista huolimatta. Lopulta Jean haki rautasahan, ja saimme tavaramme kaapista. Olihan lopetus päivälle! Kiitimme Jeania mainiosta kurssista ja mukavasta seurasta. Ehkä ensi kerralla säät suosivat, ja pääsemme kokeilemaan Athabasca-vuoren kiipeämistä! Hyvästelimme toisemme ja lähdimme ajelemaan kohti Banffia, missä vietämme seuraavan päivän.