Sikatin luolassa
Yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista Kalymnoksella oli retki Sikatin tippukiviluolaan. Se sijaitsee saaren syrjäisessä kolkassa, minne ei johda tietä. Polkupyörällä olisi paikalle ollut todella pitkä matka, ja sen jälkeen vielä piikkipuskien lomassa vaeltamista arviolta 40 minuuttia. Etäisyys harventaa luolan kävijäjoukkoja huomattavasti. Koska meitä oli seitsemän, päädyimme jälleen vuokraamaan oman veneen kuskeineen.
Venematka Sikatin edustalla olevaan kuvankauniiseen poukamaan kesti nopeallakin veneellä tunnin ja viisitoista minuuttia. Poukama oli melko matala isohkolle alukselle, joten se piti jättää laavakivijyrkänteen reunaan, jota pitkin sitten kiipeilimme rantaan asti. Jo tämä veneestä poistuminen vaati jonkinasteisia kalliokiipeilytaitoja, joten retkeä ei ehkä voi suositella heikkohermoisille.
Vene jäi odottamaan meitä, ja saimme viipyä retkellämme niin kauan kuin halusimme. Aivan ensimmäiseksi oli pakko mennä uimaan. Ranta oli hankalan sijaintinsa vuoksi hyvin puhdas. Vilvoittelua seurasi taas hikinen kiipeämisurakka ylös rinnettä pitkin. Sikatin luola näytti siltä, kuin meteoriitti olisi tehnyt reiän rinteeseen, mutta ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, vaan vulkaanisen luolan katto on romahtanut jättäen ammottavan reiän maastoon.
Luolaan pääseminen oli sitten jo toinen luku. Paikalle oli aiemmin aamulla saapunut italialainen ryhmä kiipeilemään. Luolan seinämiin on pultattu lukuisia reittejä, joista suurin osa on todella vaikeita. Aurinko oli alkanut saavuttuamme porottaa jo sille seinämälle, missä oli helpoimmat reitit, ja italialaiset alkoivat poistua luolasta. Poistuminen tapahtuu kiipeilyllisesti helpohkoa vinottain kulkevaa linjaa pitkin, johon oli laitettu valmiiksi köysi. Pysyvästi kiinnitettyihin nailonköysiin ei kuitenkaan täysin voi luottaa, koska materiaali haurastuu nopeasti auringossa, joten jokainen paikalle saapuva seurue kiinnittää metallipultteihin vielä omat köytensä. Luolaan ei kuitenkaan kannata laskeutua, ellei ole aivan varma, että osaa sieltä myös kiivetä ylös!
Kun viimeinenkin italialainen oli päässyt ylös luolasta ja irrottanut omat köytensä, porukkamme kokenein kiipeilijä laittoi meille laskeutumisköyden valmiisiin pultteihin. Yksitellen laskeuduimme köyden varassa parinkymmenen metrin matkan luolan pohjalle. Korkeimmillaan seinämät kohoavat yli 70 metrin korkeuteen ja lattia vajoaa syväksi kuopaksi.
Romahtaneesta katosta huolimatta muodostivat luolan seinämät osittain lipan syvänteen päälle. Eräässä syvennyksessä makasi pari vuohen luurankoa, ja toisessa päässä luolaa toistaiseksi elävä vuohi, joka kaikessa rauhassa mutusteli kasveja. Luolan suuruutta oli sen sisälläkin vaikea arvioida – vastapäinen seinämä näytti tippukivineen olevan melko lähellä, mutta kun ihminen meni sen viereen seisomaan, näytti hän tulitikun kokoiselta pisteeltä!
Siirryimme varjoisalle seinämälle ihmettelemään stalaktiitteja. Ne kuulostivat koputtaessa ontoilta, ja kiipeilyopaskirjassa varoitettiinkin, että niitä saattaa tippua alas kiipeilijän ottaessa muodostelmasta tukea. Pitkän aikaa luonnonihmeitä kummasteltuamme päätimme kokeilla kiivetä erästä varjossa olevaa reittiä. Kivi tuntui sormiin taas täysin erilaiselta kuin rantojen lähellä olevat terävät laavakivikalliot.
Aika hujahti, ja kunnes olimme yksitellen päässeet kampeutumaan köyden avulla ulos luolasta, olikin mennyt kauemmin kuin odotimme. Venekuski oli odotellut meitä jo 7 tuntia… Lopulta suuntasimme kohti Masouria auringon laskiessa. Yltynyt tuuli ja aallokko sai meidät kastumaan läpimäräksi, kun tyrskyt roiskahtelivat veneen kannelle, missä istuskelimme.
