Vierailulla newari-kodissa Kathmandussa

Palasimme Pharpingin kylästä myöhään iltapäivällä. Deena oli kutsunut meidät illaksi kotiinsa. Talo sijaitsi pienten kujien keskellä Kathmandun Basantapurin lähellä.

Kun Deena soitti talonsa ovikelloa, avautui kolmannen kerroksen ikkuna. Äiti kurkisti ikkunasta ja pudotti pitkän narun päässä ulko-oven avaimen, ja kelasi sen taas ylös kun ovi oli saatu auki. Kätevää – näin avain ei pääse hukkumaan eikä kenenkään tarvitse tulla alakertaan avaamaan ovea!

Meidät ohjattiin muutama kerros ylöspäin perheen olohuoneeseen, joka toimii öisin makuuhuoneena. Koko pieni kerrostalo oli perheen käytössä. Joka puolikerroksessa oli huone, johon pääsi suoraan talon keskellä kulkevasta rappukäytävästä. Samassa talossa asuivat Deenan isän veljien perheet, joten tunnelma oli kotoisa ja kerrosten välillä ramppasi koko ajan sukulaisia. Myös serkkuja Deena kutsui veljiksi ja siskoiksi, minkä ymmärtää hyvin, koska perheiden lapset ovat kasvaneet yhdessä.

Deenan äiti oli kuulemma alkanut valmistaa päivällistä jo aamusta. Tulimme kotiin ilmeisesti hiukan etuajassa, joten saimme aluksi teetä ja hedelmiä.

Sitten meidät kutsuttiin keittiöön katsomaan yomorien valmistusta. Yomori on perinteinen newarien herkku, jota tehdään erityisesti joulukuussa kylminä talvi-iltoina. Tällä kertaa Deenan äiti oli päättänyt tehdä niitä ainoastaan esitelläkseen niiden valmistusta meille. Yomori on iso höyrytetty leivonnainen tai pulla, joka on sisältä ontto. Sisällä on tummanruskeaa melassista ja tiivistetystä maidosta sekä mustista seesaminsiemenistä valmistettua täytettä.

Yomorit tehdään hauskasti suipon mallisiksi, ja oikean muodon aikaansaaminen vaatii harjaantuneisuutta. Mekin saimme yrittää. Deenan täti ja äiti antoivat meille puolivalmiit taikina-aihiot, joihin piti tehdä ensin ontto muoto. Se olikin yllättävän vaikeaa. Kun omaan yomoriini laitettiin täytettä, se alkoi valua ulos reiästä, koska olin puristellut taikinan liian ohueksi. Deenan täti onneksi korjasi reiän taikinanpalalla, ja sain uuden aihion kokeiltavakseni. Toisella kerralla ja tädin ohjatessa vieressä sain pullan onnistumaan. Valmiit höyrytetyt leivonnaiset olivat todella täyttäviä! Niitähän tietenkin syötettiin meille, kunnes olimme aivan täynnä. Jotenkin arvelin, että syömingit eivät varmaankaan pääty tähän.

Saimme lautasillemme perunasta ja kikherneistä valmistettua ruokaa, sekä retiisistä tehtyä kylmää raastetta, joka oli maustettu inkiväärillä ja jollakin vain Nepalissa kasvavalla luumulla. Kaikki maistui todella hyvältä.

Seuraavaksi oli ohjelmassa huilumusiikkia ja newari-vaatteiden puentaa. Deenan serkku, 14-vuotias tyttö, tuli suoraan koulusta ison huilukassin kanssa. Hänellä on oma viisihenkinen yhtye, jonka kanssa hän välillä esiintyy. Serkun äiti ilmoitti, että tyttö ei ole koulunkäynniltä ehtinyt harjoitella, mutta soitto kyllä kuulosti oikein mainiolta! Saimme kuulla useita kappaleita erikokoisilla huiluilla soitettuna. Kokeilin itsekin soittaa niitä, mutta hyvän äänen saaminen oli yllättävän hankalaa. Taidan pitäytyä tulevaisuudessakin oman soittimeni klarinetin parissa…

Jotta newari-kulttuuriin tutustuminen ei jäisi puolitiehen, Deenan täti toi minulle kokeiltavaksi newarien perinnevaatteen, haku patasin. Haku merkitsee mustaa ja patasi saria newari-kielellä.

Ensin puettiin pitkähihainen, musta kietaisupaita. Sitten lantiolle alettiin kietoa mustaa, punareunaista kangasta, joka oli varsinainen sari, mutta se taiteltiin vyötärölle lyhyemmäksi kuin intialaistyyppinen nilkkamittainen sari. Eteen laskostettiin muutama vekki, jotka tungettiin alushameen vyötärönauhan alle (tässä tapauksessa tosin housujeni, koska alushame ei mahtunut päälleni). Vielä toinen kietaisu lantion ympäri, ja kankaan pää taiteltiin vyötärökaitaleen alle. Tämä sari oli siis ainoastaan hame.

Sitten oli vuorossa valkoinen kangas. Sen kietominen aloitettiin lantion oikealta puolelta, jatkettiin kerran ympäri ja pää heitettiin vasemman olan yli. Näin oli haku patasi valmis.

Deenan täti asetteli vielä päähäni upeat kullanväriset hiuskoristeet, ja korviin tuli lehmänkelloja muistuttavat korvakorut. Hiuskorut eivät tosin näkyneet minun vaaleista hiuksistani yhtä hyvin kuin nepalilaisten upeista mustista hiuksista.

Paikalle oli pikkuhiljaa kerääntynyt yhä enemmän porukkaa, kun samassa talossa asuvat sukulaiset palasivat töistä ja koulusta. Ulkomaalaista haku patasissa valokuvattiin eri suunnista, ja pientä hihitystä ja newarinkielistä supatusta kuului ympäriltä. Kokemukseni mukaan nepalilaiset ovat samaan tapaan ujoja ja hiukan syrjäänvetäytyviä kuin suomalaiset – huoneeseen ilmaantuvat sukulaiset piiloutuivat kauimmaiseen nurkkaan katselemaan meitä etäältä ja puhumaan keskenään hiljaisella äänellä.

Lopuksi eteemme kannettiin vielä dal bhaat -annokset. Maistuva linssikeitto, vihannes-curry, pikkelsi, riisi ja newarien perinteinen wo-leipänen täyttivät vatsamme aivan ääriään myöten. Koska olimme vieraita, meidän tuli syödä ensin muiden katsellessa.

Sydämellisen ilmapiirin vallitessa kiitimme ystäväämme ja hänen perhettään vieraanvaraisuudesta. Vierailu kathmandulaisessa kodissa toi aivan uuden näkökulman tavallisten nepalilaisten elämään. Deenan isä lähti vielä saattamaan meitä ulos ja etsimään taksia. Deena vannotti meitä soittamaan heti kun pääsemme hotellille, että matka varmasti meni turvallisesti. Huolenpito ja vilpitön ystävällisyys tekivät meihin suuren vaikutuksen.